Mun elämä ei oo ollu helppoo viimiseen vuoteen. Ja niiden arpien takii mun koko loppuelämä ei ikinä tuu olee helppoo. Just ku luulee et ne arvet on parantunu, niist tulee vahvoja ja pysyy kiinni. Ne ei kestäkkää. Murtuu. Kukaan ei ymmärrä, mä en haluu kenenkään ymmärtävän. Peittelen sitä kaikille. Chatissa se on ihan liian helppoakin...
Kun istuu yksin tietokoneen ruudun edessä, kuulee sitä samaa mitä viimeiksikin ja murtuu. Itkee ja haluaa poistua. istua maahan ja itkeä ilman että kukaan huomaa. Sulta kysytään että suututko sä, vastataan että et. Niinhän aina sanotaan. Sä oot se joka kestää kaiken ja hymyilee vaan. Jos joskus vastaan kävelee ihminen joka näkee tän kovaksi kasvaneen kuoren läpi - tervetuloa.
Itkin tällä tuolilla. Ajattelin että en saa hajota. Keksin tekosyyn toisensa prään, jonka selitän toiselle ja taas toiselle ihmiselle. He uskovat. Se helpottaa ja ahdistaa. Kukaan ei huomaa mitä tapahtuu. Ketään ei tunnu kiinnostavan. Yhtäkkiä huomaat että kaikki kaverit katoaa.
Muuttaminen ei oo koskaan helppoa. Kiusatuks tuleminen on yhtä helvettiä. Se kun luullaan että saa uusia ystäviä, kun todellisuudessa löytää vaan ihmisiä jotka uskoo paskaa sinusta ja talloo sinut maanrakoon, se murentaa sisintä kuin keksiä.
On helppo esittää ja elää unelmissa, mutta se tappaa kun unelmista on tulossa totta ja ne tuhotaan. Kun ei halua itkeä, kun ei voi sille mitään.
Odotin nytkin että äiti lähtee ulos. Pidin kyyneleet tasan niin kauan sisälläni. Kun jäin yksin... Itkin. Itken vieläkin. Voin vain toivoa että pääsen pois, parempaan paikkaan. On se sitten tässä maailmassa tai jossain muualla...
xoxo
Ali
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti